Kirjapäiväkirjaa Milan Kundera: Naurun ja unohduksen kirja.
Kirjaa lukiessa tuli mieleen useasti se, miten pitkä aika onkaan kulunut 70- luvusta. Siihen on parikin syystä. Ensinnäkin siksi, että tajusin, että lähes kaikki sen ajan eurooppalainen kirjallisuus käsitteli jotenkin maailman jakautumista kahteen leiriin, länteen ja itään. Vähän samaan tapaan, kuin nyt lähes kaikki kirjallisuus jotenkin kommentoi ympäristön tilaa, ihmisoikeuksia ja tasa-arvoa. (Ehkä tulevaisuudessa myös pandemiaoita.) Erityisesti "vapaa länsi- totalitaristinen itä"-asetelma näkyi kirjailijoilla, jotka pakenivat länteen. Ihmisoikeuksilla, mielipiteen ja ilmaisun vapaudella on heidän kirjoissaa erityinen rooli. Tähän ei samalla tavalla tullut aikoinaan kiiinnitettyä huomiota. Asetelma oli ilmeinen ja selkäytimissä, vaikka Suomessa vähän suomettuneita oltiinkin. Kunderan tuotannossa yksilön ja sosialistisen järjestelmän jännite ja toisaalta yksilön vapauden kaipuu ja huuma on läpikulkeva teema.
Toinen syy on se että seksuaalisuus, erotiikan, mutta myös rakkauden pohtiminen on Milan Kunderan teoksissa edellämainittujen lisäksi toinen kantava teema. Vanhastaan muistan tämän teeman olevan hänen teoksissaan hyvin iloista, kevyttä ja liberaalia. Nyt tämän luettuani ajattelen, että kukaan ei vuonna 2021 kirjoittaisi tästä teemasta näin. Vaikka perusvire on liberaali ja inhimillinen, niin asetelmat ovat monessa kohtaa vanhanaikaisen oloisia. Parissakin kohdassa jopa hieman vastenmielisiä. (tämän tosin toteaa myös kirjan henkilö havaitessaan itsessään piirteitä, joita ei hyväksy) .
Kirjan tyyliä voisi kuvailla sanoilla esseeromaani ja maaginen realismi.
Monet pitävät tätä jopa Kunderan parhaana teoksena. Minä en, mutta hyvä kirja kuitenkin. Suosittelisinko? Kyllä, mutta varauksin.
